Jorma Hinkka: Kirjoituskoneen pitkä varjo

Kirjoituskoneen pitkä varjo

Kirjassaan Understanding Media (1964) mediafilosofi Marshall McLuhan kehui kirjoituskoneen hienoja ominaisuuksia ja sen merkitystä erityisesti runoilijan työvälineenä. McLuhanille kirjoituskone oli typografisen kulttuurin tuote. ”Kirjoituskoneen ääressä runoilijalla on kirjapainon mahdollisuudet käytettävissään. Kone on kuin äänenvahvistin, jonka avulla voi kääntyä suoraan yleisön puoleen. Runoilija voi huutaa tai kuiskata tai viheltää tai esittää hullunkurisia typografisia ilmeitä yleisölle – –.”
     McLuhanin innostus on hieman outoa. Kuuluisimpien typografis-visuaalisten runojen käsikirjoitukset on kirjoitettu käsin – kynällä, ei kirjoituskoneella – jo kymmeniä vuosia ennen McLuhanin esiin nostamien runoilijoiden Charles Olsonin ja E. E. Cummingsin tuotantoja. Stéphane Mallarmé runoili typografisesti rikkaan Un coup de dés -runonsa jo 1800-luvun lopulla. Guillaume Apollinaire kirjoitti runokokoelmansa Calligrammes runot ensimmäisen maailmansodan aikaan käyttäen kynää. Runojensa typografisen tulkinnan hän jätti latojan tehtäväksi.
     Kymmenen vuotta myöhemmin Aaro Hellaakoski loi McLuhanin kuvailemassa hengessä ensimmäisiä suomalaisia typografisia runoja. Vuonna 1928 julkaistustun Jääpeili -kokoelman runot Hellaakoski kirjoitti käsin. Kirjoituskone ei olisi kaikkia hänen typografisia ajatuksiaan pystynyt toteuttamaankaan. Hellaakoski halusi käyttää samassa runossa sekä antiikvaa että groteskia, normaalia ja kursiivia sekä eri kirjainkokoja. Tällaiseen ilmaisuun pystyy latoja, mutta ei kirjoituskone.
     Suomen kirjallisuushistoriassa (1999) Satu Grünthal antaa Hellaakosken Jääpeili-kokoelmaa esitellessään kuitenkin sen käsityksen, että runot olisi lutou kirjoituskoneella ja jollain tavalla sen inspiroimina. McLuhan ei ole ollut ainoa, joka on ymmärtänyt kirjoituskoneen merkityksen väärin.
     Kirjoituskone ei tuonut typografista ilmaisua kirjailijoiden käsiin. Typografisen runouden rikkaus on viimeistelty latomoissa, ei kirjailijoiden työpöydillä. Kirjoituskone on itse asiassa todella köyhä typografinen työkalu. Tämä jäi McLuhanilta ja kumppaneilta huomaamatta, mutta me emme tänä päivänä pysty sitä unohtamaan.

     •

Kaksikymmentä vuotta McLuhanin pohdintojen jälkeen tietokone mullisti typografisen kulttuurin perustana olleen kirjapainotekniikan ja syrjäytti myös kirjoituskoneen. Vaikka kirjoituskone on jäänyt pois käytöstä, on kirjoituskoneen välillinen vaikutus typografiaan kasvanut ennennäkemättömiin mittoihin. Eikä tuo vaikutus ole todellakaan ollut typografista ilmaisua rikastuttava.
     Kirjoituskoneesta oli ennen syrjäytymistään tullut länsimaissa joka toimiston ja myös monen kodin apuväline. Konekirjoitustaito oli osa yleissivistystä, ja se opittiin usein jo koulussa. Oli luonnollista, että henkilökohtaisten tietokoneiden suunnittelijat rakensivat koneen ja ihmisen välisen käyttöliittymän kirjoituskoneen näppäimistöä mukaillen. Konekirjoituskoulutettujen oli näin helppoa ottaa uusi laite käyttöön. Osoittautuihan se mainioksi kirjoituskoneen korvaajaksi. Tekstin korjaaminen ja muokkaaminen kävi paljon aiempaa helpommin.
     Henkilökohtaisesta tietokoneesta kehittyi muutamassa vuodessa näppärä työkalu julkaisutuotantoon. Graafinen teollisuus sopeutui nopeasti tilanteeseen. Latojat saivat lähteä. Latojat olivat olleet tuotantoprosessissa tärkeässä roolissa. He olivat käsikirjoitusten pohjalta kirjoittaneet tekstit uudelleen, ja muokanneet ne ammattitaidollaan ja kokemuksellaan painokelpoiseksi ladelmaksi. Nyt heidän työpanoksensa kävi tarpeettomaksi kun tekstitiedostoista voitiin suoraan tulostaa julkaisukelpoiselta vaikuttavaa jälkeä.

     •

Kehityksen hurjassa vauhdissa jäi huomaamatta, että kirjoituskone ei ollut mikään typografinen työkalu eikä konekirjoitustaito tuonut latojan ammattitaitoa. Uusin välinein tekstiä tuottavat toimittajat, copywriterit, sihteerit jne. eivät tienneet mitään typografiasta. Se mitä konekirjoituskursseilla oli opetettu, oli konekirjoitustaitoa ei typografiaa. Muutaman kymmenen tunnin kurssi ei vastannut latojien ammattikoulutusta ja käytännön työssä hankittua kokemusta.
     Vastuu typografan laadusta siirtyi uudessa tilanteessa ensisijaisesti graafisille suunnittelijoille, jotka sommittelivat ja viimeistelivät painotuotteet. Moni heistä oli saanut graafisen suunnittelun koulutuksen ohessa myös tietoa typografiasta. Koulutus ei kuitenkaan ollut antanut latojan ammattitaitoa. Useimmat graafiset suunnittelijat olivat kirjoittajien kanssa samassa tilanteessa. Heidän tietämyksensä typografian detaljeista oli lähinnä konekirjoituskoulutetun tasolla. Saimmekin uuden tekniikan myötä tutustua uuteen typografiseen tyyliin: kirjoituskonetypografiaan.
     Kirjoituskonetypografia tuntee vain kirjoituskoneen näppäimistöltä tutut merkit. Kirjoituskoneen rajalliset tekniset mahdollisuudet olivat aikanaan pakottaneet koneiden suunnittelijat karsimaan ja yhdistelemään typografisia merkkejä. Yksi viiva sai toimia niin tavuviivana, ajatusviivana kuin miinusmerkkinäkin. Lainausmerkki ja sen kaikki eri kielissä käytetyt versiot yhdistettiin yhteen ja ainoaan tuumamerkkiin.
     Koska kirjoituskoneella ei pystynyt sen paremmin kursivoimaan kuin lihavoimaankaan tekstiä, korvattiin tämä puute korostamalla sanoja alleviivauksin ja versaalikirjaimin. Otsikoinnin hierarkia pyrittiin kirjainkokojen ja muiden typografisten keinojen puutteessa korvaamaan erilaisin numerointijärjestelmin ja tabulaattorin porrastuksin. Kappaleet oli helpompaa erottaa tyhjillä riveillä kuin ensirivin sisennyksin. Ja jotta tähän saatiin edes jotain järjestystä, kaikki puettiin tiukkoihin standardeihin, jotka jokainen itseään kunnioittava sihteeri ja konttoristi osasi läpikotaisin – ja osaa monasti vieläkin.

     •

Konekirjoituskulttuuri imeytyi vuosikymmenien kuluessa syvälle kielen käytäntöihin. Suomen kielen vaalijatkin tajusivat vasta vähitellen tilanteessa tapantuneen dramaattisen muutoksen. Kirjoituskone oli muokannut myös heidän käsityksiään typografisista merkeistä. Vaikka tietokone oli jo miltei täysin syrjäyttänyt kirjoituskoneen kirjoittajan työkaluna, ohjeistivat kielenhuoltajat vielä vuosia merkkien käyttöä kirjoituskoneen suppea merkistö mielessään. Ei siis ole mitenkään outoa, että vielä nyt, parinkymmenen vuoden harjoittelun jälkeenkin, näemme painetussa sanassa usein kirjoituskonetypografiaa.
     Puhuttu kieli on suunnattoman rikas ilmaisuväline. Sen rinnalle on syntynyt kirjoitus ja aikanaan myös typografia. Jotta kielen rikkaus kukoistaisi myös tässä visuaalisessa muodossaan, olisi vihdoin aika kunnolla ja lopullisesti irrottautua konekirjoitusajan kahleista, irrottautua sen köyhästä merkkijärjestelmästä ja standardeista. On aika julistaa kirjoituskone kuolleeksi.

     Jorma Hinkka

Sivun alkuun

Takaisin sisällysluettelo-sivulle

	Ajatuksia graafisesta suunnittelusta ja typografiasta.	Sisällysluettelo
	Tämä artikkeli on julkaistu Grafia-lehdessä marraskuussa 1999. Tektiä on hieman muokattu lehdessä julkaistusta. Kirjoituskoneen pitkä varjo Kirjassaan Understanding Media (1964) mediafilosofi Marshall McLuhan kehui kirjoituskoneen hienoja ominaisuuksia ja sen merkitystä erityisesti runoilijan työvälineenä. McLuhanille kirjoituskone oli typografisen kulttuurin tuote. ”Kirjoituskoneen ääressä runoilijalla on kirjapainon mahdollisuudet käytettävissään. Kone on kuin äänenvahvistin, jonka avulla voi kääntyä suoraan yleisön puoleen. Runoilija voi huutaa tai kuiskata tai viheltää tai esittää hullunkurisia typografisia ilmeitä yleisölle – –.” McLuhanin innostus on hieman outoa. Kuuluisimpien typografis-visuaalisten runojen käsikirjoitukset on kirjoitettu käsin – kynällä, ei kirjoituskoneella – jo kymmeniä vuosia ennen McLuhanin esiin nostamien runoilijoiden Charles Olsonin ja E. E. Cummingsin tuotantoja. Stéphane Mallarmé runoili typografisesti rikkaan Un coup de dés -runonsa jo 1800-luvun lopulla. Guillaume Apollinaire kirjoitti runokokoelmansa Calligrammes runot ensimmäisen maailmansodan aikaan käyttäen kynää. Runojensa typografisen tulkinnan hän jätti latojan tehtäväksi. Kymmenen vuotta myöhemmin Aaro Hellaakoski loi McLuhanin kuvailemassa hengessä ensimmäisiä suomalaisia typografisia runoja. Vuonna 1928 julkaistustun Jääpeili -kokoelman runot Hellaakoski kirjoitti käsin. Kirjoituskone ei olisi kaikkia hänen typografisia ajatuksiaan pystynyt toteuttamaankaan. Hellaakoski halusi käyttää samassa runossa sekä antiikvaa että groteskia, normaalia ja kursiivia sekä eri kirjainkokoja. Tällaiseen ilmaisuun pystyy latoja, mutta ei kirjoituskone. Suomen kirjallisuushistoriassa (1999) Satu Grünthal antaa Hellaakosken Jääpeili-kokoelmaa esitellessään kuitenkin sen käsityksen, että runot olisi lutou kirjoituskoneella ja jollain tavalla sen inspiroimina. McLuhan ei ole ollut ainoa, joka on ymmärtänyt kirjoituskoneen merkityksen väärin. Kirjoituskone ei tuonut typografista ilmaisua kirjailijoiden käsiin. Typografisen runouden rikkaus on viimeistelty latomoissa, ei kirjailijoiden työpöydillä. Kirjoituskone on itse asiassa todella köyhä typografinen työkalu. Tämä jäi McLuhanilta ja kumppaneilta huomaamatta, mutta me emme tänä päivänä pysty sitä unohtamaan. • Kaksikymmentä vuotta McLuhanin pohdintojen jälkeen tietokone mullisti typografisen kulttuurin perustana olleen kirjapainotekniikan ja syrjäytti myös kirjoituskoneen. Vaikka kirjoituskone on jäänyt pois käytöstä, on kirjoituskoneen välillinen vaikutus typografiaan kasvanut ennennäkemättömiin mittoihin. Eikä tuo vaikutus ole todellakaan ollut typografista ilmaisua rikastuttava. Kirjoituskoneesta oli ennen syrjäytymistään tullut länsimaissa joka toimiston ja myös monen kodin apuväline. Konekirjoitustaito oli osa yleissivistystä, ja se opittiin usein jo koulussa. Oli luonnollista, että henkilökohtaisten tietokoneiden suunnittelijat rakensivat koneen ja ihmisen välisen käyttöliittymän kirjoituskoneen näppäimistöä mukaillen. Konekirjoituskoulutettujen oli näin helppoa ottaa uusi laite käyttöön. Osoittautuihan se mainioksi kirjoituskoneen korvaajaksi. Tekstin korjaaminen ja muokkaaminen kävi paljon aiempaa helpommin. Henkilökohtaisesta tietokoneesta kehittyi muutamassa vuodessa näppärä työkalu julkaisutuotantoon. Graafinen teollisuus sopeutui nopeasti tilanteeseen. Latojat saivat lähteä. Latojat olivat olleet tuotantoprosessissa tärkeässä roolissa. He olivat käsikirjoitusten pohjalta kirjoittaneet tekstit uudelleen, ja muokanneet ne ammattitaidollaan ja kokemuksellaan painokelpoiseksi ladelmaksi. Nyt heidän työpanoksensa kävi tarpeettomaksi kun tekstitiedostoista voitiin suoraan tulostaa julkaisukelpoiselta vaikuttavaa jälkeä. • Kehityksen hurjassa vauhdissa jäi huomaamatta, että kirjoituskone ei ollut mikään typografinen työkalu eikä konekirjoitustaito tuonut latojan ammattitaitoa. Uusin välinein tekstiä tuottavat toimittajat, copywriterit, sihteerit jne. eivät tienneet mitään typografiasta. Se mitä konekirjoituskursseilla oli opetettu, oli konekirjoitustaitoa ei typografiaa. Muutaman kymmenen tunnin kurssi ei vastannut latojien ammattikoulutusta ja käytännön työssä hankittua kokemusta. Vastuu typografan laadusta siirtyi uudessa tilanteessa ensisijaisesti graafisille suunnittelijoille, jotka sommittelivat ja viimeistelivät painotuotteet. Moni heistä oli saanut graafisen suunnittelun koulutuksen ohessa myös tietoa typografiasta. Koulutus ei kuitenkaan ollut antanut latojan ammattitaitoa. Useimmat graafiset suunnittelijat olivat kirjoittajien kanssa samassa tilanteessa. Heidän tietämyksensä typografian detaljeista oli lähinnä konekirjoituskoulutetun tasolla. Saimmekin uuden tekniikan myötä tutustua uuteen typografiseen tyyliin: kirjoituskonetypografiaan. Kirjoituskonetypografia tuntee vain kirjoituskoneen näppäimistöltä tutut merkit. Kirjoituskoneen rajalliset tekniset mahdollisuudet olivat aikanaan pakottaneet koneiden suunnittelijat karsimaan ja yhdistelemään typografisia merkkejä. Yksi viiva sai toimia niin tavuviivana, ajatusviivana kuin miinusmerkkinäkin. Lainausmerkki ja sen kaikki eri kielissä käytetyt versiot yhdistettiin yhteen ja ainoaan tuumamerkkiin. Koska kirjoituskoneella ei pystynyt sen paremmin kursivoimaan kuin lihavoimaankaan tekstiä, korvattiin tämä puute korostamalla sanoja alleviivauksin ja versaalikirjaimin. Otsikoinnin hierarkia pyrittiin kirjainkokojen ja muiden typografisten keinojen puutteessa korvaamaan erilaisin numerointijärjestelmin ja tabulaattorin porrastuksin. Kappaleet oli helpompaa erottaa tyhjillä riveillä kuin ensirivin sisennyksin. Ja jotta tähän saatiin edes jotain järjestystä, kaikki puettiin tiukkoihin standardeihin, jotka jokainen itseään kunnioittava sihteeri ja konttoristi osasi läpikotaisin – ja osaa monasti vieläkin. • Konekirjoituskulttuuri imeytyi vuosikymmenien kuluessa syvälle kielen käytäntöihin. Suomen kielen vaalijatkin tajusivat vasta vähitellen tilanteessa tapantuneen dramaattisen muutoksen. Kirjoituskone oli muokannut myös heidän käsityksiään typografisista merkeistä. Vaikka tietokone oli jo miltei täysin syrjäyttänyt kirjoituskoneen kirjoittajan työkaluna, ohjeistivat kielenhuoltajat vielä vuosia merkkien käyttöä kirjoituskoneen suppea merkistö mielessään. Ei siis ole mitenkään outoa, että vielä nyt, parinkymmenen vuoden harjoittelun jälkeenkin, näemme painetussa sanassa usein kirjoituskonetypografiaa. Puhuttu kieli on suunnattoman rikas ilmaisuväline. Sen rinnalle on syntynyt kirjoitus ja aikanaan myös typografia. Jotta kielen rikkaus kukoistaisi myös tässä visuaalisessa muodossaan, olisi vihdoin aika kunnolla ja lopullisesti irrottautua konekirjoitusajan kahleista, irrottautua sen köyhästä merkkijärjestelmästä ja standardeista. On aika julistaa kirjoituskone kuolleeksi. Jorma Hinkka Sivun alkuun Takaisin sisällysluettelo-sivulle