Tämä essee on kirjoitettu keväällä 2003 ja julkaistu syksyllä 2004 Salpausselän kirjapainon kustantamana. Kirjan toimitti ja sen graafisesta suunnittelusta sekä kuvituksesta vastasi Sami Kortemäki. Verkkoversiossa tekstiä on hieman muokattu ja täydennetty viitekuvituksella.

Kastin nollapiste eli typografian hiljaisuus

Saksalainen kirjailija Heinrich Böll julkaisi vuonna 1958 satiirisen novellin Tohtori Murken kootut tauot. Novellin päähenkilö, nuori tohtori Murke, työskentelee suuressa radiotalossa ja editoi tunnettujen esitelmöitsijöiden puheita. Hän saksii nauhoilta talteen taukoja, säilyttää nauhanpätkät ja liimaa ne yhteen kuunnellakseen niitä illalla kotonaan, kuunnellakseen kuinka merkittävät miehet ovat hiljaa.
      Novelli on kirjailijan hieno muistutus sanallisen ilmaisun monitasoisuudesta; ilmaisu on muutakin kuin sanoja, äänteitä, kirjaimia. Myös typografiassa ”tauko”, tyhjä tila, on merkityksellistä ja typografin ilmaisukeinoista tärkeimpiä.
      Painotyössä näkymättömän, piiloon jäävän, merkitys oli vanhan ajan latojalle itsestään selvää. Tyhjä tila oli metalliladonnassa hyvin konkreettista. Se rakentui todellisista kappaleista, latojan kastista löytyvistä erikokoisista metallin paloista ja linjoista, joilla viimeisteltiin typografisten sivujen sommitelmat. Näillä kappaleilla rakennettiin marginaalit, rivivälit ja sanavälit. Niitä käyttämällä oli toisinaan pystyttävä hyvinkin virtuoosimaisiin suorituksiin, kuten matemaattisia kaavoja tai mielikuvituksellisia typografisia runoja ladottaessa. Vaikka painettaessa näkymättömiin jääviä kappaleita kutsuttiin sokeistoksi, niitä ei aseteltu paikoilleen sattumanvaraisesti vaan kouliintuneen latojan taitavalla silmällä. Tietokoneohjelmien ohjausmerkit, piilomerkit, invisibles, hidden characters (nimityksiä on monia) ovat vain pieni vinkki sokeiston läsnäolosta myös tämän päivän typografin työssä. Eikä tekninen kehitys ole millään tavalla vähentänyt visuaalisen tyhjän ja tauon tärkeyttä.
      Ilmaisuaan uudistavat ja uusia keinoja etsivät kirjailijat ovat laajentaneet typografista ilmaisua jopa merkittävämmin kuin typografian ammattilaiset. Laurence Sterne, Stephan Mallarmé ja Guillaume Apollinaire ovat tuttuja nimiä miltei kaikista typografian historioista. Heidän merkityksensä ei ole ollut kirjaintyyppien taidokkaassa hallinnassa vaan erityisesti typografisen merkkikielen ja typografisen tilankäytön uudistamisessa ja myös tyhjän tilan ilmaisullisessa haltuunotossa.
      Laurence Sterne jättää lukijan 1700-luvun klassikossaan Tristram Shandy kesken tarinan täysin tyhjän sivun äärelle. Tauon paikka, jossa kirjailija kehottaa lukijaa täyttämään sivun itse. Mallarmén 1800-luvun lopulla kirjoittama Un coup de dés on kahdentoista aukeaman ilmavassa vapaudessa leijuva runoelma, joka ottaa haltuunsa sekä sanat että niitä ympäröivän tilan sivujaosta piittaamatta. Mallarmén runon rakenne rinnastuu vaivatta musiikkiin, vaikka runoilija itse perusteli tyhjän tilan käyttöä runonlausunnan tauoilla. Apollinairen 1900-luvun alussa kirjoittamat visuaaliset runot rikkoivat ladonnan perinteisen lineaarisuuden, rakentuen milloin sateen, milloin suihkulähteen muotoon. Näiden runojen latojan on täytynyt olla taidokas sokeiston käyttäjä, sillä metalliladonta ei vaivatta taivu tällaiseen visuaaliseen ilotteluun.
      Esimerkkejä typografisen tauon taitajista ei tarvitse hakea vain ulkomaisesta kirjallisuudesta. Myös omat kirjailijamme klassikoistamme alkaen ovat osanneet käyttää typografisen kielen mahdollisuuksia taitavasti kerronnassaan.
      Maria Jotunille ajatusviiva, viiveen, hiljaisuuden, tauon merkkinä on monimielinen ja runsaasti viljelty ilmaisuväline. Hän luo tekstiinsä jännitettä yhden, kahden ja joskus kolmen ajatusviivan ryöpsähdyksillä. Mainio esimerkki Jotunin taukojen rytmittämästä tekstistä on lyhyt novelli Hilda Husso kokoelmassa Suhteita vuodelta 1905. Novellissa Hilda käy puhelinkeskustelua aviottoman lapsensa isän kanssa. Isä on mykkä, sanaton tauko Hildan lauseiden lomassa, toistuvat kolme ajatusviivaa, joille lukija tulee antaneeksi sisältöä suhteessa Hildan sanomaan. Jotuni on käyttänyt ajatusviivaa (joskus kahta) rytmittämään myös Hildan puhetta. Novelli muistuttaa mainiosti siitä, että ajatusviiva on ilmeikäs typografinen merkki, jota ei voi korvata tavuviivalla.
      Kolme pistettä on kömpelö nimitys typografiselle merkille, jolla on täysin pisteestä riippumaton sisältönsä, ja joka myös löytyy käyttämistämme fonteista omana merkkinään. Tästä merkistä käytetään pitemmän typografisen sivistyksen maissa nimitystä ellipsis. Klassikoistamme Maiju Lassila on kolmen pisteen mestari. Omaleimaisen typografisen ilmeen Lassilan kirjojen sivuille antaa tiheään esiintyvä kesken jääneen ajatuksen, lauseen tai sanan jälkeinen tauko, hetken hiljaisuus (...). Näin myös hänen tunnetuimmassa 1910 julkaistussa kertomuksessaan Tulitikkuja lainaamassa. Kolme pistettä oli joitain vuosia sitten unohtumassa suomen kielen merkkistandardista, mutta klassikkokirjailijoidemme ja nykytypografien onneksi se lopulta kuitenkin huomattiin ottaa mukaan.
      Suomalaisen kirjallisuuden varsinainen taukokirja julkaistiin uusdadan kukoistuksen aikoihin vuonna 1964. Osmo Jokisen 64-sivuinen (Olisiko yhteys vuosilukuun vain sattuma?) runokirja Nollapiste sisältää miltei pelkästään jaksojen numeroinnin ryhmittämiä tyhjiä sivuja. Joillekin sivuille on sijoitettu isokokoinen piste tai pari (nollapiste?), jossain esiintyy kolme pistettä, ellipsis. Sivunumerointi ja kirjan lopusta löytyvä sisällysluettelo vakuuttavat lukijan tyhjien sivujen merkityksellisyydestä.
      Nollapisteen kansi parodioi 1960-luvun runokirjojen abstrakteja päällisiä. Sen oli suunnitellut samana vuonna ensimmäisen näyttelynsä Helsingissä pitänyt taiteilija Ismo Kajander. Galleria Agorassa esillä olleista teoksista herätti ehkä eniten huomiota Otto Donnerin kanssa yhteistyössä toteutettu Musiikkikone, jonka synnyttämät äänet olivat etäällä siitä, mitä oli totuttu pitämään musiikkina. Rennosti assosioiden voisi olettaa, että Osmo Jokinen ja Ismo Kajander tunsivat amerikkalaisen säveltäjän John Cagen musiikin rajoja etsivät kokeilut. Näistä yksi tunnetuimmista on 1950-luvun alussa pianolle sävelletty 4'33". Sävellystä esittävä pianisti astuu lavalle, istuutuu pianon ääreen, mutta ei soita nuottiakaan. Neljän minuutin ja 33 sekunnin jälkeen hän poistuu. Suurta taukoa koko esitys!
      Nollapiste on John Cagen sävellyksen ja tohtori Murken koostaman taukojen kollaasin kirjallinen ja typografinen sukulainen. Kaikki nämä teokset myös osoittavat, että tauolle ja hiljaisuudelle antaa merkitystä sen suhde johonkin, joka ei ole taukoa: Nollapisteen sivunumerot ja muutamat pisteet sekä myös sen totinen runokirjan olemus; Cagen sävellyksen esityksessä konserttitilanteen perinne sekä vaivautuneen yleisön rykiminen ja istuinten narahtelu; Murken kollaasissa ennen kaikkea tietoisuus vaikenijasta, hiljaisuudessa läsnä olevasta henkilöstä.
      Myös typografinen tauko saa merkityksensä käyttöyhteydestään, sitä ympäröivästä (tai sen ympäröimästä) materiaalista. Typografia ei ole vain kirjainten sommittelun taidetta. Typografia on myös monin erilaisin merkein, näkyvin ja näkymättömin, ilmaistavaa hiljaisuuden taidetta – merkitsevän hiljaisuuden taidetta.


     Jorma Hinkka